Tässä jaksossa selvitellään, millainen filmityyppi sopii mihinkin kameraan ja kokeillaan herääkö analoginen kellarilöytö vielä eloon.
Ostin peräti kolme 1980-luvun peilijärjestelmäkameraa ja Minoltan objektiiveja . Näin pystyin käyttämään eri tyyppisiä filmejä eri kameroissa: kahteen ostin erilaiset värifilmit ja kolmanteen mustavalkofilmin.
Käytin kaikissa valokuvafilmejä eli negatiivifilmejä enkä diafilmejä eli positiivifilmejä, jotka ovat kalliimpia ja tarvitsevat myös todella tarkan valotusajan. Negatiivifilmien valikoima on myös laajempi. Tutkin hartaasti eri filmityyppejä ennen ostamista.
Hankin varmoja perusfilmejä: Kodak Gold 200 värikuville ja Ilford Delta 100 mustavalkokuville. Analogisissa kameroissa ISO-arvon määrittää filmi. Hankin filmejä, joiden ISO-arvot olivat verrattain matalia – toisessa 100 ja toisessa 200, koska tarvitsin filmiä pääasiassa ulkokuvaukseen kesäaikaan. 36 kuvan filmirullat maksoivat noin 12 € kappale. Filmien hinnat vaihtelevat ja niissä on eroja. Joissakin on tarkoituksella jyrkkä kontrasti tai voimakkaat värit. En kutenkaan heti kättelyssä panostanut sellaisiin.
TILAA UUTISKIRJE
Me annamme ajattelemisen aihetta joka päivä – suoraan sähköpostiisi.
Kun olin ottanut rullan täyteen, vein sen kehitettäväksi valokuvausliikkeeseen. Filmin kehityksen + digikuvat sai noin 20 eurolla. Digikuvien tiedostotyypin ja resoluution pystyi myös valitsemaan. Normaalin resoluution skannaus maksoi noin 15 € ekstraa ja korkea resoluutio noin 25 € per rulla. Negatiivit sai joko hakea myymälästä tai tilata postissa. Negatiiveista skannatut digikuvat toimitettiin netistä ladattaviksi.
Yleisimmän 135-filmikoon, jota minunkin ostamissani peilijärkkäreissä käytetään, on olemassa joitakin filmikokoja, joita saa edelleen, kuten 120-filmi keskikoon kennoa käyttäviin kameroihin ja joitakin filmejä 110-formaattiin. 135-filmin ruudut ovat 24 x 36 mm, eli samaa kokoa kuin täysikokoinen kenno nykykameroissa. 110-filmin ruudut ovat 13 x 17 mm eli niiden koko on sama kuin nykyisen Four Thirds -kennon. 110-filmiä käyttävät kamerat ovat tosi pieniä, ja niiden filmit ovat kätevässä kasetissa
Kameran asetusten säätö
Elävä kuollut kellarissa
Kun hoksasin, että 110-kasettifilmejä saa edelleen, halusin tietysti sellaiselle kuvaavan pokkarin. Kasettifilmit tulivat 1970-luvun alussa, ja 110-filmiä käyttävät kamerat olivat järkiään litteitä laatikoita, joissa ei yleensä ollut mitään muuta kuvaustekniikka kuin etsin ja laukaisunappi. Lajinsa ykkönen oli Canon 110 ED20, jossa oli valovoimainen optiikka, aukon esiasetus jne. Niitä oli heikosti saatavilla, ja hintapyyntö saattoi olla jopa 70 €, mikä oli liikaa riskialttiista hupiostostoksesta, joka ei välttämättä edes toimisi.
Löysin kuitenkin toiseksi parhaan vaihtoehdon, Minolta Pocket Autopak 460T:n, joka maksoi vain 10 €, ja jossa oli laajakulma, teleobjektiivi ja käsitarkennus. Löysin vielä edistyneemmän mallin, 460Tx:n 9 eurolla. Tosin sen salama ei toiminut. Olen myös ostanut kolme 110-filmiä, mutta en vielä ole ehtinyt kuvaamaan nostalgisilla pokkareilla.
Kuvassa huomaa Kodakin värifilmeille tyypillisen lämpimän sävyn. Kuva on otettu Kodak Ultramax 400-filmille.
Kameraholismin kourissa penkoessani löysin omaan kellariin unohtuneen 1990-luvun lopulta peräisin olevan suhteellisen edullisen peilijärkkärin, Pentax MZ-50:n automaattitarkennuksella. Kun olin saanut siihen tuoreet paristot, se vaikutti kaikin puolin toimivalta, kunnes painoin laukaisimen pohjaan, ja kuului vain ruma ääni. Löysin netistä tiedon, että tuon sukupolven Pentax-kameroiden muoviosat hapertuvat vuosien saatossa, minkä vuoksi monet niistä ovat jo käyttökelvottomia.
Kipinä saada analoginen kamera, jossa on automaattitarkennus, oli kuitenkin syttynyt, joten sellainenkin piti nyt saada. Itse asiassa useampia. Ja tässäkin asiassa oli omia kommervenkkejaan, jotka on hyvä tunnistaa ja ottaa huomioon. Mutta siitä lisää jatkossa.
Näin voi päästä paristopulmista
Vanhemmissa kameroissa – siis ennen 1980-lukua – käytettiin paristoja, joita ei enää saa, mm. siksi, että niissä oli elohopeaa. Jotkin voi korvata kalliilla erikoisparistoilla, mutta paristokohtaisia kiertoteitäkin on. Ohessa vinkkejä.
Tietyissä 1970-luvun kameroissa tarvitaan kaksi 1,4 V RM-640-paristoa, jollaisia ei enää saa. Ratkaisu on laittaa toisen 1,4 V RM-640:n tilalle päällekkäin yhteen teipattuna kaksi nykyaikaista 1,5 V:n LR44-paristoa.
Toisen tilalle laitetaan alumiinifoliosta tehty käärö. Uusien paristojen jännite on korkeampi kuin vanhojen, joten valotusmittari voi alivalottaa. Siihen auttaa ISO-arvon asettaminen yhtä askelta alemmas kuin filmi edellyttää – siis ISO 200 vaikka filmi on ISO 400.
Yhdessä vanhoista peilijärjestelmäkameroistani käytettiin 1,35 V:n EPX-625-paristoja, joita ei enää myydä. Käytin tavallista LR44-paristoa ja ostin kalliin – 45 € hintaisen – kooltaan sopivan MR-9-adapterin.
Vaikka LR44-pariston jännite on korkeampi kuin alkuperäisen, peilijärjestelmäkameran valotusmittari vaikuttaa mittaavan oikein – eli ISO-arvon kanssa ei tarvitse kikkailla.
