Kesällä 2024 ostin hetken mielijohteesta filmirullan ja laitoin sen yli 20 vuotta vanhaan kameraan. En arvannut, mihin se johtaa. Alle vuodessa olin kasvattanut itselleni melkoisen kokoelman analogisia kameroita, objektiiveja ja muita välineitä ja ottanut aika monta rullaa kuvia sekä tehnyt kaikenlaisia kokeiluja vanhan ajan kameroilla.
Miksi ylipäänsä aloin uudestaan kuvata kinofilmikameralla? DigiKUVAn toimittajana pääsen testaaamaan uusimpia digitaalisia kameroita, joiden kuvanlaatu on huippuluokkaa. Uusilla kameroilla kuvattaessa valotus on käytännössä aina kohdallaan, yksityiskohtia on enemmän kuin silmä näkee, tarkennus on kohdallaan, ja kaikki käy huippunopeasti. Sekunnissa voi ottaa 120 täysin terävää kuvaa. Digijärkkärillä kuvaaminen on edelleen kiinnostavaa ja aina yhtä jännittävää, mutta kinofilmikameralla kuvaaminen tarjoaa toisenlaisia elämyksiä.
TILAA UUTISKIRJE
Me annamme ajattelemisen aihetta joka päivä – suoraan sähköpostiisi.
Lue lisää
35 eurolla saa yli 20 kuvan rullan kehityksen ja paperikuvat sekä digikuvat kaupan päälle sähköpostiin, ja jos teettää useamman filmin, saa tuntuvan paljousalennuksen. Joka tapauksessa kuvia tulee otettua harkitummin kuin digikameralla. Kuvien napsimista hidastaa vielä se, että tarkennus, suljinaika ja aukko on valittava itse. Siinä tuntee todella hallitsevansa sitä, mitä tekee, toisin kuin kameran laskiessa kaiken. Filmille kuvatut kuvat ovat toisenlaisia, eivät niin täydellisiä. Terävyys on välillä vähän sinne päin ja värit, kontrasti jne. riippuvat filmin tyypistä ja valmistajasta sekä valotuksesta. Filmille kuvaaminen on sen vuoksi paljon henkilökohtaisempaa kuin digikuvaaminen.
Kiinnostus filmille kuvaamiseen heräsi uudestaan, kun skannasin vanhoja negatiiveja, ja koin uudelleen kuvien aineellisuuden. Negatiivien laatikosta tuli vastaan täysi filmirulla, jota en ollut koskaan vienyt kehitettäväksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä filmillä on, mutta vein sen kiireesti valokuvausliikkeeseen kehitettäväksi ja pääsin kokemaan saman jännittyneen odotuksen tunteen kuin silloin, kun koskaan ei tiennyt etukäteen millaisia kuvista tuli. Rullalla oli kuvia kavereista ja perheestä vuodelta 2000.
Minua kiehtoivat myös varsinkin japanilaisten 1980-luvun alkupuolen peilijärjestelmäkameroiden mekaniikka ja ulkomuoto. Kamerat olivat pieniä, niissä oli käsitarkennus ja useimmissa oli aukon esiasetus. Zoom-objektiivi olivat melko harvinaisia, joten kameran kanssa hankittiin usein 50 mm objektiivi.
40 vuotta taaksepäin
Yllä oleva kuva Portugalista vuodelta 2001 on yksi niistä, joiden negatiiveja skannatessani innostuin uudestaan filmille kuvaamisesta.
Aloin etsiä itselleni käytettyä japanilaista 80-luvun järkkäriä. Haaveilin vuoden 1983 Nikon FE2:sta, mutta niiden hinnat olivat liian suolaisia pelkkään huvitteluun, joten etsin jotakin edullisempaa. Päädyin vuonna 1984 julkaistuun Minolta X-300:aan ja 50 mm:n F1.7-objektiiviin, jotka sain 70 eurolla. Kamera toimi lähes täydellisesti, vaikka se oli maannut varaston perällä 40 vuotta. Vain suljinlaskuri, joka kertoo, montako kuvaa kameralla on otettu, oli jumiutunut. Laitoin värifilmin kameraan ja aloin kuvata. Oli uskomattoman hienoa kuvata uudella – tai siis vanhalla – tavalla. Ja kuvaaminen oli hämmentävän helppoa, vaikka tarkentamiseen menikin vähän aikaa.
Suurin haaste oli se, että kameran suurin suljinnopeus oli 1/1000 sekuntia. Kun kamerassa oli keskikesällä kuvatessa ISO 200-filmi, piti aukkoarvo säätää F5.6:ksi tai sitä pienemmäksi, ettei kuvista tule liian vaaleita nopeimmallakin suljinajalla, minkä näki etsimestä. Taustaa ei siis saanut sumenemaan esimerkiksi muotokuvissa niin kuin olisin halunnut.
Otettuani ensimmäiset kuvat kierrokset nousivat, ja aloin etsiä lisää varusteita. Löysin käytettyjen kameroiden nettiportaalista Sigman, josta maksoin 30 € – tosin myöhemmin huomasin, että olin maksanut liikaa. Halusin ottaa sekä väri- että mustavalkokuvia, joten ostin seuraavalla viikolla Minolta X-7A:n, joka on toisella nimellä X-300. Eikä siinä ollut suinkaan kaikki. Olin sairastunut oireyhtymään nimeltä GAS eli Gear Acquisition Syndrome, toisin sanottuna minusta oli tullut kameraholisti.
Näin tarkistetaan tarkennus
Ensimmäiset peilijärjestelmäkamerat, joissa oli automaattitarkennus, tulivat markkinoille 1985. Sitä ennen tarkentaa piti aina käsin. Etsimen apukeinoilla se onnistuu helposti ja tapahtuu periaatteissa samoin kaikilla kameroilla. Esimerkkinä ohessa ostamani Minolta X-300.
Split screen
Keskellä etsintä näkymä on jaettu kahtia – split screen. Kun kohde on epätarkka, ylä- ja alaosa ovat eri kohdissa. Kun keskellä näkyy yhtenäinen kuva, alue on tarkka.
Mikroprismer
Jaetun näkymän ympärillä on mikroprismakehä, joka väreilee, jos tarkennus ei ole kohdallaan.
Vanhat kamerat puhtaaksi
Käytetyt laitteet voivat olla hyvin monenlaisessa kunnossa. Jotkut näyttävät aivan kuin uusilta, toiset saattavat olla paksun pölyn peitossa. Näyttipä kamera tai objektiivi millaiselta tahansa, puhdistan sen ensi töikseni huolellisesti. Vaikka puhdistusaineet eivät olisikaan parhaita mahdollisia, ei tule isoa vahinkoa. Kalliita tai uusia laitteita puhdistaessa kannattaa olla tarkempi.
Harjaan pölyn ja lian pehmeällä hammasharjalla.
Suihkutan liinaan silmälasien puhdistusainetta ja pyyhin sillä kameran pinnan.
Pienempiin kohteisiin käytän silmälasinpuhdistusaineeseen kastettua vanupuikkoa.
Etulinssin ja objektiivin takimmaisen linssin puhdistan kennonpuhdistusaineella ja mikrokuituliinalla.
Käsipuhaltimella saa pölyt pois filmikammiosta.