Tällaiset Välimerenpallopäävalaat herättivät Lecoeurin kiinnostuksen vedenalaiskuvaukseen.
Koskaan ei saa sellaista kuvaa kuin on suunnitellut – mutta usein luonto yllättää jollain vieläkin hienommalla”, sanoo palkittu vedenalaiskuvaaja Greg Lecoeur ja kertoo esimerkin.
”Lähdin vuonna 2020 Etelämantereelle kuvaamaan pingviinejä ja merileopardeja, mutta parhaita tuolla matkalla ottamiani kuvia en todellakaan ollut suunnitellut.”
Lecoeur ja muut valokuvaajat huomasivat Etelämantereen jäävuorien olevan kuin valtaisia ruokalähettejä: merivirtojen mukana kelluvat jäävuoret kuljettavat mukanaan ravinteita, joita vapautuu jään sulaessa. Niillä on ratkaiseva rooli meriympäristössä.
”Näimme krillihylkeiden kiertelevän jäävuorten ympärillä ikään kuin se olisi niiden kotipesä”, Lecoeur kuvailee.
”Kuvaaminen hyisessä vedessä raskaiden laitteiden kanssa oli hankalaa, mutta hylkeet eivät näyttäneet häiriintyvän.”
Lecoeur sai kuvattua 30 minuuttia, ennen kuin sormet ja varpaat menivät paksusta sukelluspuvusta huolimatta tunnottomiksi. Lopputuloksena oli kuvia, jotka olivat aivan erilaisia ja paljon vaikuttavampia kuin hän oli odottanut. Yksi niistä, Frozen Mobile Home, toi hänelle arvostetun Underwater Photographer of the Year -palkinnon vuonna 2020.
Lecour kuvasi Antarktiksen hyisissä vesissä hylkeitä, jotka pyörivät jäävuoren alla etsimässä krillejä.
Lecour joutui sukeltamaan pitkiä matkoja lähes 0-asteisessa vedessä päästäkseen jäämassojen alle.
Lappu luukulle ja kuvaamaan
Ei siis ollut ennalta selvää, että kuvat krillihylkeistä olisivat retken kohokohta – eikä todellakaan ollut ennalta selvää, että Lecoeurista tulisi kuuluisa vedenalaisvalokuvaaja. Siihen tarvittiin dramaattinen päätös elämänmuutoksesta.
Lecoeurin rakkaus merta kohtaan syttyi kyllä luontaisesti jo varhaislapsuudessa, sillä hän varttui Etelä-Ranskassa Välimeren rannikolla Nizzassa.
”Vietin paljon aikaa luonnossa ja uiden ja sukeltaen Välimerellä. Jacques Cousteaun tarinat ja elokuva Suuri sininen herättivät mielikuvitukseni ja kiinnostukseni merentutkimukseen.”
Kameran Lecoeur alkoi ottaa mukaan retkille erään tapauksen jälkeen hänen myöhempinä poikavuosinaan. Hän purjehti usein merelle sukeltelemaan, ja eräänä päivänä hän oli päätynyt tavallista pidemmälle.
”Olin keskellä ei mitään. Meri oli tyyni ja kristallinkirkas, ja siellä ollessani suuri joukko pallopäävalaita tuli aivan lähelleni. Niitä oli varmasti noin 80. Ne pyörivät siinä noin tunnin ja yrittivät jotenkin luoda yhteyttä minuun. Se oli aivan uskomatonta. Kun palasin rannalle ja kerroin siitä, kukaan ei uskonut minua. Niinpä aloin pitää kameraa mukana dokumentoidakseni, mitä näin retkilläni.”
Lecoeur jatkoi meren tutkimista kotivesillään opiskellessaan kauppatieteitä. Hän alkoi työskennellä ensin perheensä yrityksessä ja perusti myöhemmin oman. Yritys menestyi, mutta se vei hänen kaiken aikansa, ja hän kaipasi merelle.
”Minulla oli paljon rahaa mutta ei aikaa tehdä sitä, mitä rakastin: tutkia merta ja ottaa valokuvia”, Lecoeur perustelee 32-vuotiaana tekemäänsä ratkaisua.
Lecoeur myi yrityksensä ja matkusti vuoden ympäri maailmaa sukellellen ja valokuvaten. Hän päätyi muun muassa Galápagossaarille, Ecuadoriin, Floridaan, Bahamasaarille, Hondurasiin, Jukatanin niemimaalle, Kaliforniaan, Havaijille ja Brittiläiseen Kolumbiaan.
”Opin valtavasti. Tekniikkani kehittyi sekä sukeltajana että valokuvaajana, ja tuolloin aloin rakentaa ammattimaista portfoliotani.”
Matkakokemusten ansiosta Lecoeur sai töitä kuvajournalistina, ja hän työskenteli vuosien ajan eri lehdille.
Teneriffalla Lecour kuvasi liemikilpikonnia kauniisti auringonsäteitä vasten.
Keskellä herkkupöytää
Kesällä 2015 työt veivät Lecoeurin Etelä-Afrikkaan. Hänen tehtävänään oli dokumentoida jokakesäinen vaikuttava ilmiö, joka tunnetaan nimellä ”The Sardine Run”. Miljardit sardiinit seuraavat kylmiä merivirtoja Etelä-Afrikan rannikkoa pitkin. Ne uivat valtavissa parvissa pyrkien suojautumaan nälkäisiltä kaloilta ja linnuilta, jolle parvet ovat kuin hopealautasella tarjoiltu herkkupöytä.
Lecoeurin tukikohtana oli Etelä-Afrikan Port St Johns.
”Lähdimme satamasta joka päivä ja tähyilimme kymmenen tuntia avomerellä, mutta mitään ei tapahtunut. Sääolosuhteet olivat vaikeat, joten suunnistaminen vedessä oli lähes mahdotonta. Kärsivällisyyteni oli todella koetuksella. Tämänkaltaiset vedenalaiset kuvaukset vaativat taustatutkimusta ja alueen tuntevia asiantuntijoita, mutta yhtä paljon vaaditaan myös vain silkkaa kärsivällisyyttä – eikä yksikään kuvaukseni ei ole vaatinut sitä niin paljon kuin tämä.”
Kahden viikon odotuksen jälkeen tilanne muuttui täysin. Yhtäkkiä meri kuhisi elämää ja ohitsemme kiisi delfiiniparvia. Lecoeur ja hänen tiiminsä lähtivät seuraamaan delfiinejä ja kuulivat pian edeltään merilintujen villiä kirkunaa.
”Näimme lintujen syöksyvän ilman halki mereen ja tiesimme, että olimme löytäneet etsimämme.”
Pinnan alle päästyään Lecoeur löysi itsensä tilanteesta, jollaista ei olisi voinut kuvitellut villeimmässäkään mielikuvituksessaan.
”Sardiineja oli aivan käsittämättömästi, joka puolella oleva liike oli sumentaa silmät, ja delfiinien vinkaisut ja yhtenään pinnan rikkovien merilintujen huudot täyttivät korvat”, Lecoeur kuvailee. Nyt hänellä oli todella tilaisuus hyödyntää kaikkea oppimaansa.
Delfiinit hajottavat valtavaa sardiiniparvea, ja suulat syöksyvät osille.
”Tapahtumien vauhti oli todella nopeaa. Otin lyhyellä valotuksella useita kuvia sekunnissa, jotta saisin kuviin terävyyttä. Etsiydyin kohti pintaa hyödyntääkseni auringonvaloa ja käytin samalla salamaa valaisemaan eläimiä alhaaltapäin.”
Tällä tavoin Lecoeur sai aikaan luonnollisia kuvia, joissa kuhiseva kaaos piirtyi kirkkaasti ja yksityiskohtaisesti. Tätä tekniikkaa hän on kehittänyt aina vain paremmaksi vuosien mittaan.
”Salama vahvistaa kohdetta niin, että se erottuu terävämmin kuin miten koen sen meressä. Käytän salamaa pienimmällä teholla, jotta kuvista tulee luonnollisia enkä häiritsisi eläimiä liikaa. Sukellan harvoin 30:ä metriä syvemmälle, joten luonnonvaloa on yleensä runsaasti. Vedenpinnasta piirtyvät auringonsäteet näyttävät usein kuvissa todella hienolta.”
Lecoeur ottaa vaikuttavia kuviaan varsin vaatimattomalla varustuksella.
”Käytän veden alla kuvatessani yleensä Nikon D500 -kameraa. Se on puolivanha kamera, jossa on pieni kenno, mutta siihen on olemassa hyviä kalansilmäobjektiiveja, toisin kuin uuteen ja paljon älykkäämpään Nikon Z8 -kameraani, jolla kuvaan yleensä vain pinnan yläpuolella.”
Taistelua rakkaan meren puolesta
Palkintojen, kirjojen, elokuvien ja lukemattomien artikkelien myötä Lecoeurista on tullut yksi nykypäivän suurimmista nimistä vedenalaisessa valokuvauksessa. Nyt hän haluaa käyttää mainettaan ja asiantuntemustaan suojellakseen elämää meressä, joka alun perin sytytti hänessä rakkauden pinnanalaiseen maailmaan.
”En halua vain tuottaa höpsöjä videoita Instagramiin, vaan haluan hyödyntää asemaani kiinnittääkseni ihmisten huomiota Välimereen”, Lecoeur toteaa.
”Se on yksi maailman suurimmista biologisen monimuotoisuuden keskittymistä, mutta meriympäristöä uhkaa sen ympärillä oleva yli 500 miljoonan ihmisen asutus.”
Tietoisuutta Välimeren elämästä kasvatetaan Lecourin valokuvilla ja niihin yhdistettynä muiden asiantuntijoiden tekemällä koulutuksella ja tutkimuksella We Are Méditerranée -hankkeessa.
Välimeressä vierailee säännöllisesti myös maapallon suurimpiin eläimiin kuuluvia ryhävalaita.
”Monet luulevat, että Välimeri on kuollut, mutta se ei pidä paikkaansa. Siellä on valaita, delfiinejä, haita, rauskuja ja lukemattomia muita lajeja, joita useimmat ihmiset eivät koskaan näe. Valitettavasti monet niistä ovat uhanalaisia. Tekemällä tätä kaikkea näkyväksi voimme saada ihmiset ymmärtämään, että siitä kannattaa pitää huolta. Minä en halua esitellä saastumista ja rumuutta, vaan minun tavoitteeni on tuoda esiin meren kauneus. Silloin tajuaa, mitä voimme menettää, jos emme huolehdi ekosysteemistä, josta me kaikki olemme riippuvaisia.”
Isovasarahai, joka voi kasvaa seitsemän metriä pitkäksi, on yksi Välimeren uhanalaisimmista lajeista.