Kattava opas: Näin ISO-arvo toimii

Kameran ISO-arvo vaikuttaa yhdessä aukon ja valotusajan kanssa, millainen valotuksesta tulee ja miten tumma tai vaalea kuva on. ISO-arvo määrittää, kuinka paljon kameran kuvakennon signaalia vahvistetaan. Pieni ISO-arvio tuottaa teräviä, kohinattomia kuvia, suuri ISO-arvo lisää valoherkkyyttä eli sillä voi kuvata hämärässä, mutta kuvaan tulee helposti kohinaa.

Tässä perehdytään olennaisiin asioihin ISO-arvota, sen toiminnasta ja säätämisestä, ja miten ISO-asetuksia voi käyttää luovasti.

Kameran ISO-arvo määrittää aukon ja suljinajan ohella valotusta ja sitä, kuinka tumma tai vaalea kuvasta tulee. ISO-arvo määrittää, kuinka paljon kameran kuvakennon signaalia vahvistetaan.

Korkean ISO-arvon voi periaatteessa sanoa antavan valoa, joten voit käyttää lyhyempää suljinaikaa. Siitä on hyötyä esimerkiksi, kun kuvaa käsivaralta heikossa valossa, jossa pitkällä suljinajalla ilman jalustaa saa tärähtäneitä kuvia.

Kameran voi antaa valita ISO-asetuksen itse, tai sen voi asettaa itse, jolloin on hyvä ymmärtää, miten ISO-arvo toimii.

Näitä kuutta asiaa, et luultavasti tiennyt ISO-arvosta:

Kamerassa on niin kutsuttu perus-ISO-arvo (base ISO), jolla kenno toimii parhaalla mahdollisella tavalla, ja kuvien laatu on paras, eikä signaalia tarvitse vahvistaa eikä vaimentaa.

Järjestelmäkameroissa perus-ISO on yleensä ISO 100 tai 200, kun taas kamerapuhelimissa se on usein pienempi, esim. ISO 20.

Kun kuvataan perus-ISO-arvoa suuremmilla herkkyyksillä, kennosta tulevaa signaalia vahvistetaan.

Todellisuudessa kamera ottaa alivalottuneen kuvan, jonka valoisuutta se vahvistaa. Joka kerta, kun ISO-arvo tuplataan, signaali vahvistuu yhdellä valotusaskeleella eli puhekielessä aukolla.

Jos kameran perus-ISO-arvo on 100, ja ISO-arvoa kasvatetaan 800:aan, tullaan ottaneeksi musta kuva, jonka valoisuutta vahvistetaan kolmella aukkoaskeleella – ISO 100:sta 200:aan, ISO 200:sta 400:aan ja vielä ISO 400:sta 800:aan.

Toisin sanoen 1/30 sekunnin sijaan voidaankin kuvata 1/250 sekunnin valotusajalla, jos aukko pysyy samana.

Joka kerta, kun ISO-arvo kaksinkertaistetaan, voidaan valotusaika vastaavasti puolittaa.

ISO-arvon kasvattamisen huono puoli on se, että se ei vahvista pelkästään kennolle tullutta valoa vaan myös taustakohinaa.

Kaikki sähköllä toimivat laitteet aiheuttavat kohinaa, esimerkiksi stereolaitteet äänikohinaa, jonka voi kuulla vääntämällä äänenvoimakkuutta suuremmalle vaikkapa musiikkikappaleiden välissä.

Perus-ISO-arvolla kuvattaessa (eli kun valotetaan kuva oikein) runsas valon määrä hävittää kohinan alleen, mutta alivalotettaessa pääsee valoa kennolle niin vähän, että kohina erottuu vähän valon seasta helposti.

Kun siis signaalia vahvistetaan, voimistuu myös kohina, mikä näkyy valokuvassa rakeisuutena ja värikohinana. Mitä suurempi ISO-arvo, sitä rakeisempi kuva.

Kuvakennon koko ratkaisee, kuinka paljon kohinaa kuviin syntyy suuremmilla ISO-herkkyyksillä.

Jos kuvakennon pinta-ala on suuri, yksittäiset pikselit ovat suurempia kuin pienemmissä saman resoluution kuvakennoissa.

Näin joka pikseliin tulee enemmän valoa, mikä auttaa peittämään taustakohinan.

Siksi esimerkiksi suurilla kinokoon kennoilla varustetut kamerat tuottavat yleensä paljon vähemmän kohinaa kuin esimerkiksi pieni kompaktikamera samalla ISO-arvolla.

Monissa kameroissa voidaan valita signaalin vahvistamisen lisäksi myös perus-ISO-arvoa alhaisempi ISO-asetus, esimerkiksi ISO 50. Tällöin signaalia heikennetään eli valon määrä vähenee. Erityisen matalat ISO-arvot voivat olla kamerassa nimeltään esimerkiksi Lo 1, Lo 2 ja Lo 3.

Kamera ottaa tällöin ylivalottuneen kuvan, joka tummennetaan kamerassa.

Se voi muun muassa heikentää kontrastia, ja ISO-herkkyyden pienuudelle on siten rajansa.

Kun todellinen kuva ylivalotetaan, kuvan valoisat alueet palavat helposti puhki. Tällöin kamera ei saa näiden alueiden yksityiskohtia esiin tummentamalla kuvaa.

Jos tämä kelpaa sinulle, erityisen matalilla ISO-arvoilla voi kuvata pidemmillä valotusajoilla ilman harmaasuodinta.

Siitä on hyötyä auringonpaisteessa, jos halutaan esimerkiksi varmistaa pitkän valotusajan avulla, että liikkuvat henkilöt eivät näy kuvassa tai halutaan saada aikaan tasainen vedenpinta.

Parempi kuitenkin on pysyä alhaisimmassa perus-ISO-arvossa ja käyttää harmaasuodinta parhaan mahdollisen kuvanlaadun saamiseksi.

Monilla kameroilla voi ottaa kuvia erittäin korkeilla ISO-arvoilla. Sony A7S III:lla voi esimerkiksi kuvata jopa ISO 409 600 -arvolla ja Nikon on aiemmin tehnyt peilikameroita, joiden ISO-arvo voi olla jopa ISO 3 280 000. Näin korkeilla luvuilla kuvista tulee oikeastaan käyttökelvottomia, ja niitä voidaan käyttää korkeintaan dokumentointiin. Kohinataso on tällöin äärimmäisen korkea.

Näihin laajennettuihin ISO-arvoihin viitataan usein kamerassa nimityksellä Hi 1, Hi 2 tai Hi 3 varsinaisen ISO-arvon sijaan.

Tämä johtuu siitä, että ne eivät täysin vastaa ISO-määrityksiä, vaan voivat olla hieman yli- tai alivalottuneita suhteessa standardiin.

Uusimmissa kameroissa raja on yleensä ISO 51 200, ISO 102 400 tai 204 800, eikä kuvanlaadun suhteen kannata olla kovin suuria odotuksia näilläkään arvoilla.